Vanhemman seuraelämää

Ystävänpäivän jälkimainingeissa, Leijona TV:stä vieraspeliä katsoessani jäin erätauolla pohtimaan seuratoiminnan yhteisöllisyyden merkitystä. Taisin kaivata kotipelien tunnelmaa. Kuuntelin äskettäin Yhteenkuuluvuudesta hyvinvointia – TK -hankkeen tuloksia podcastista. On hienoa, että on tunnistettu miten vaikuttava urheiluseuran yhteisö voi jäsenilleen olla ja dataa siitä kerätään säännöllisesti.

Yhteisöllisyys on toki erittäin tärkeää urheilijoille, mutta tänään pohdin sitä erityisesti vanhemman näkökulmasta. Missä aikuisena voi jutella uusille ihmisille ja solmia ystävyyksiä? Vastaus on selvä: se on lapsen harrastuspaikka. Esimerkiksi lapsen luokkatovereiden vanhemmat voivat jäädä etäisiksi, mutta harrastuskaverien vanhempien kanssa vietetään usein paljon enemmän aikaa yhdessä. 

Olen kuullut, että seitsemän vuotta kestänyt ystävyys on todennäköisesti elinikäinen. Meidän jääkiekkoseurassa äidit poikani ikäluokasta ovat kokoontuneet epäsäännöllisen säännöllisesti jäähallin ulkopuolellakin jo noin seitsemän vuoden ajan. Emme kaikki enää ole arjessa lätkämutseja ja osa pojista on siirtynyt toiseen seuraan. Alkuperäisessä seurassakin lapset ovat jakaantuneet kolmeen eri joukkueeseen, mutta äitien ystävyyteen tämä ei ole vaikuttanut. Me kaikki olemme edelleen yhtä tiimiä, johon voi tulla myös mukaan matalalla kynnyksellä. Tähän jengiin kuuluminen edistää murrosikäisen nuoren äidin hyvinvointia, vertaistuki on saatavilla lähellä. 

Jääkiekko on ehkä kallis harrastus, mutta se antaa koko perheelle enemmän kuin uskoisikaan. Usein lapsen harrastus on koko perheen harrastus. Vapaaehtoistyö lasten- ja nuorten harrastuksen mahdollistamiseksi on antoisaa, oma suosikkiharrastukseni on olla mukana taustajoukoissa tekemässä somejulkaisuja, valokuvaamassa tai kuuluttamassa peleissä. 

Seurayhteisö voi rikastuttaa vanhemmankin elämää monin eri tavoin.